Help me find a way to breathe

Nyt on itsenäisyyspäivä ja lauantai...
 Alle viikon sisällä on tapahtunut paljon. Mulla oli keskiviikkona palaveri polilla. Se ahdisti ja jännitti mua ihan sairaasti. Mutta se meni ihan hyvin.
 Sen seurauksena oltiin tutustumassa torstaina osastolle.
Maanantaina olis sit osastolle meno.
Mua toisaalta ahdistaa se tosi paljon, mutta kuitenki tiän ettei siitä voi mitään haittaa enää olla.
 Ja kun on nähty ettei tää edisty mitenkään kun oon kotona.
Tää olis päättynyt siihen että mä olisin tappanu itteni.
 Nyt saan ainaki ees mahdollisuuden jollekkin.
 Ja tekee todella hyvää päästä pois hetkeksi näistä kuvioista.
 Vaikka mä tiedän ettei siitä helppoa tule. Ei todellakaan.
Mutta ei mulla ole hirveästi enää muitakaan vaihtoehoja. Tää on se viimeinen.

Eli maanantaina se olis sit menoa..
 Se Törnävän pihapiiri on kyllä niin ahdistavan ja karun näkönen..
Torstaina ku ajettiin niistä porteista sisään, ajattelin, että ei vittu, tänne en tuu koskaan vaikka pakotettais. Tuli just sellanen kauhuelokuva-fiilis. Oon käynyt siellä ennenki, mutta siitä on jo monta vuotta, enkä muistanut että se on noin karun näkönen.
Mutta se nuorten osasto oli sisältä onneks todella paljon paremman näkönen paikka kun mitä ulkokuori antaa ymmärtää. Se oli tosi kodinomainen paikka, ja se hoitaja vaikutti tosi mukavalta.
Mulle jäi siitä nuorten osastosta ihan hyvä fiilis, eli päätin, että menen sinne.
Jouluksi pääsen kuitenki kotiin.
Mua ahdistaa, koska mä en tiedä mitä odottaa.  En tiedä tuleeko se auttamaan yhtään mitää.
Mä en tiedä kuinka rankkaa siitä tulee.

Lisäksi mua ahdistaa, koska mun isä vastustaa tätä. Kun se sai kuulla, että oon menossa osastolle, se yritti ensin kääntää mun päätä. Sitten se halusi tietää että mistä tää masennus johtuu.
Keskusteltiin kauan, ja kun sanoin että mulla on muunmuassa erittäin huono itsetunto, se halusi tietää että mistä se johtuu.
 Sitten mä sain ensi kertaa elämässäni sanottua sille että se on suurin syy mun huonoon itsetuntoon. Että se on mm. haukkunut mun ulkonäköä ja painoa.
Sen jälkeen se sai kauhean raivokohtauksen, ja väitti että äitee on puhunut niin paljon paskaa siitä, ja mustamaalannut isän mulle niin, että mä kuvittelen jo, että se on haukkunut mua. Että se ei olis koskaan voinu sanoo sellasta omalle lapselleen. Että enkö mä parempaa keksi.
 Sen jälkeen se haukkui mut ja äiteen ihan pystyyn. Ja sanoi, että mun asiat ei kuulu sille enää.
 Mulle jäi sen sen jälkeen tosi paha olo. Ei auttanut yhtään se, että mä ensikertaa uskalsin sanoa sille että se on suurin syy mun pahaan oloon. Ei auttanut yhtään vaikka äitee yritti lohduttaa, että nyt sait ainakin sanottua. Kun sain samalla mitalla ja paljon enemmän paskaa takaisin niskaan. Tuli vain paljon pahempi olo.

Mutta nyt se on ainakin sanottu. Enempää mä en voi tehdä.

How I feel

Musta tuntuu joka päivä enemmän että mä en kuulu tänne.
Mä katson maailmaa ja luontoa. 

Se näyttää omalla tavallaan kauniilta, ja ihmiset jokseenkin tyytyväisiltä. 

Mä en kuulu tänne, koska en osaa olla tyytyväinen. 

Mun ei ole tarkoituskaan jatkaa. 

Mä katson ihmisiä ympärilläni; On surua, riitaa, stressiä, huolta.
Mutta tämän lisäksi on myös iloa,onnistumista, ja onnellisuutta.
He kykenevät vaikeuksista huolimatta olemaan onnellisia, ja nauttimaan elämän pienistä iloista.

  Mä katson ihmisiä ympärilläni ja mietin, että millaisena heidän elämänsä jatkuu sitten kun mua ei ole. 
He ovat varmaankin aluksi surullisia.

Jonkun ajan kuluttua he alkavat kuitenkin ymmärtää, että elämän on jatkuttava. 
Pikkuhiljaa, aivan huomaamatta he alkavat löytää arjesta pieniä iloja.

        

                                                      Lasten nauru

                                                      Onnistuminen

                                                      Uuden oppiminen

                                                      Hyvä kirja

                                                      Lämmin viltti ja muki teetä

                                                      Ystävien ymmärtäväisyys

                                                      Läheisyys

                                                      Hyvä musiikki 

                                                      

Nuo ovat asioita joista mä en ole osannut iloita enää pitkään aikaan. 

Mun arkeen kuuluu vain ahdistusta ja masennusta. Viiltelyä ja itkua. 

Kaikki on vain harmaata ja mustaa. 

                                          

I'm sorry I am not perfect

Oon niin yksin. Mun elämä tuntuu niin turhalta. Mua ahdistaa niin paljon, että haluisin vaan kuolla. Mä en jaksa tätä. En enää kauaa. Tää yksinäisyyskin tappaa mua sisältä. 

Mä tiiän, että mä en aina jaksa olla kauheen pirtee ja seurallinen, eikä mua pakosti jaksa kauheesti katella. 

Mut ois se silti kiva, et joku ees yrittäis pitää yhteyttä. Et joku kirjoittais tai soittais ihan omasta tahdostaan, eikä niin et mä oon aina se joka ottaa yhteyttä.  

Mut kun ei. 

Kukaan ei soita. Kukaan ei kirjota. Mä oon AINA se joka alottaa keskustelun.  

Ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu. 

Jos joku sattuuki vahingossa kysyyn, et mitä mulle kuuluu, mä vastaan sen mitä se haluuki kuulla, ja se jää siihen.  Ja kyllä mä sen tavallaan ymmärrän. Ne tavallaan suojelee itteensä, ettei niitten tarvii kuunnella tällästä paskaa. Koska se mitä mulle oikeesti kuuluu, olis aika raskasta kuultavaa. Enkä mä halua rasittaa ketään.  

 Toisaalta se on hyvä, ettei ne välitä.  

Mä oikeestaan vähä toivonki, että kaikki vihais mua, ennemmi ku välittäis, koska sit niitä sattuis vähemmän.  

Tää yksinäisyys  tuntuu niin pahalta. Mut se pitää vaan sietää. 

 

Paitsi on mulla yks ystävä, jolle mä pystyn jotain kertoo. Mut sillekki kertoessa, tuntuu et mä vaan rasitan sitä, eikä sitä oikeesti kiinnosta, ja et se on ihan kyllästynyt muhun.   Enkä mä kyllä ihmettele.. Ei kukaan jaksa kuunnella ku toinen valittaa aina. Ja sillä on omiaki ongelmia enemmän ku tarpeeks, niin mun ei tarvi sitte kyllä rasittaa sitä viä näillä mun jutuilla. 

 Eli mun täytyy lakata kertomasta sille.  Ois oikeesti paljo helpompaa kun seki vaa vihais mua. 

Ja oon sanonut sen sillekki, mutta se ei tajuu. On paljon helpompi vihata sellasta, jonka menettää. Se sattuu paljon vähemmän, ku et jos välittäis. 

Välillä mä oikeesti pelkään mun ajatuksia. Pelkään että en pysty hallita mun käytöstä, jos mua ahdistaa liikaa, ja impulsiivin tullessa teen jotai peruuttamatonta. 

Välillä mä  mietin, et en oo varma haluunko mä kuitenkaan kuolla, mut jotai muutosta mä tähän tilanteeseen tarvin. 

Kun en mä jaksa tätä elämää näin.  Oon miettiny, et oisko mahdollista, että siitä osastosta ois kuitenki jotain hyötyä. Mut sit en mä kuitenkaa tiä, et miten muka. 

Tää elämä on paskaa joka tapauksessa. 

Ääh, en mä tiedä.  Mun ajatukset on niin ristiriitaisia, et mä en kestä.

Mun ajatukset on kuitenkin todella itsetuhosia.  Kun olis niin paljon helpompaa kuitenki vaan päästä pois. 

Toki se varmaan sattuis mun perhettä hetken, mutta ne pääsis siitä kuitenkin yli. 

Kun mä en jaksa taistella tän elämän kans. Joka päivä on yhtä tuskaa. 

Oon niin väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. 

Joka päivä mä mietin, että miks mä oon vielä täällä..

 Okei, tiiän et itsemurha ois periaatteessa itsekäs ratkasu. Et joo mun perhe kärsis jne.. 

Mut eiks se oo sit itsekästä, että mä elän tätä elämää kärsien ihan vitusti joka päivä, ja eläisin vaan sen takii, että muille ei tuu paha mieli. Että mun pitäis jaksaa niitten takia. No eikö ne muut oo sillon kans itsekkäitä? Miks niitten itsekkyys on oikeutetumpaa kun mun? 

Sitä paitsi, mä tuotan nytkin jatkuvasti pahaa mieltä mun ympärillä oleville. 

Äitee valittaa jatkuvasti, että kun se ei jaksa, että kun mä rasitan sitä niin paljo. Että se ei jaksa mun kanssa, että se on kyllästyny tähän mun tilanteeseen.  

Niin eiks olis helpompaa, että mä en enää stressais rasittais sitä, enkä ketään muutakaan?..

I just need to get away for a while

 Oon päättänyt, että mä en aio elää 17- vuotiaaksi.
 Mä en aio täyttää 17 vuotta.
 Mä en tiedä, tapahtuuko se tässä nyt vähän ajan sisällä, impulssin tullessa ja sietokyvyn ylittyessä.  Vai tapahtuuko se esimerkiksi päivää ennen mun syntymäpäivää.
 Mutta mä tiedän että se tapahtuu. Mä en aio täyttää seitsemäätoista.
 Mun ei pitänyt täyttää edes 16:tta, päivää ennen mun kuudettatoista syntymäpäivää mä olin päättänyt että se on ohi.
  En vaan onnistunut lopettamaan sitä.
Mutta tällä kertaa mä aion onnistua.

Välillä mua vähän pelottaa ajatus kuolemasta. Mutta sitten alan taas miettiä kaikkea tätä paskaa, ja totean, että kyllä niin taitaa olla paras.

 

Mä muistan

Mä muistan  ne sadat yöt kun isä tuli aina kaatokännissä kotiin.

Sen kun olin niin huolissani äidistä kun se itki.

Sen kun pelkäsin että löisikö isä äitiä.  

Sen kun pelkäsimme isää, ja lukittauduimme  kahden 

pikkusiskoni kanssa yhteen huoneeseen. Kun isä huusi, ja äiti yritti rauhoitella

sekä meitä lapsia, että isää.

Muistan kuinka mua pelotti jos isän ryyppykaverit tuli meille.
Sen kun ei tarvittu kuin yksi pieni väärin mennyt asia, niin oli täysi helvetti irti.

Muistan kuinka lähdettiin äidin kanssa isää pakoon mummun tai tädin luo, ja tultiin aina kuitenkin   muutaman päivän kuluttua takaisin.
Muistan kun kahdeksan vuotiaana toivoin, että isä katoaisi meidän elämästä kokonaan. Kun isä oli taas tullut kännissä kotiin, hajottanut kaikki paikat ja haukkunut äitini, 
ja äiti joutui siivoamaan jäljet keskellä yötä. 
Muistan kuinka kävimme katsomassa isää vankilassa. 
Sen kun pikkusiskoilleni valehdeltiin,että isä oli vain töissä. 
Sen kun piti esittää että kaikki olisi aivan normaalisti. 
Vaikka ei meidän elämä
ollut isän takia  koskaan normaalia ollutkaan. 

Such a tired game

Tää on taas just tätä. Miten voiki olla niin, et aina kun mulla on kaikista paskimmat olot, ja ahdistaa eniten, eikä haluis olla yksin, niin sillon aina kaikki on pois kotoo. Aina just sillon ne sit varmasti on sopinu jotaki, ja lähteny jonnekki. Ja mua ei taas tietty haittaa yhtää.. Eipä.

Tää kaikki on taas niin raskasta. Nää alkaa taas kasaantuu vuorena mun pään sisään. Oon niin väsynyt. Ihan loppu.  Oon alkanu aatella et se itsemurha ois kuitenki ainoo vaihtoehto.
Oon vaan lähinnä miettinyt et miten sen tekisin. En oo vielä päättänyt.

Kun mä en jaksa. En ees halua jaksaa, koska ei siinä oo mitään järkee ku tää elämä on tätä yhtä ja samaa paskaa koko ajan.

Tää paha olo aina korostuu näinä kertoina kun S on paikkakunnalla, enkä voi mennä kattoo sitä. Ja se muistuttaa aina kuinka helvetin vaikeeta tän elämän pitää olla. Ja miten helvetin vaikee tää tilanne on. Kun itseään aikuisiksi kutsuvat ihmiset on nii helvetin lapsellisia, että pitää sekottaa kaikkien elämät sillä, että pitää olla niin pikkumainen ja ei pysty aatteleen ku itseään.

Mun pää hajoo. Vittttu. Ahdistaaa. Masentaaaa.  Kun pääsisin täältä vaan pois. Mä en jaksa tätä elämää näin. Jotaki muutosta mä oikeesti tarvin nyt. Tää ei toimi.

I cannot make you understand

Tää on vaan liian raskasta. Oon ihan poikki, ei tästä mitään tuu. Mulla ei oo missään hyvä olla. Mä en jaksa tätä. Mua pelottaa. Mitä jos mulla on aina näin huono olla? Jos ne  terapiat, hoidot ja lääkkeet ei autakkaa mitää? Ja jos ihan äärimmäisyyksiin pitäs mennä, ja joutuisin osastolle, niin mitä jos sekään ei auta? Mitä jos mä vaan joudun elää tän kans ja mikää ei auta? Ei toi nyt ehkä oo ihan kauheen todennäköistä, mutta tollaset asiat mun päässä on nyt pyörinyt. Ja mua pelottaa. 

Mä en ihan oikeesti jaksais käydä tota koulua. Mulla ei oo voimia siihen.

Masentaa ihan liikaa. Mua ahdistaa kaikki. Tuntuu taas että missää ei oo mitään järkeä. Mä en jaksa. Miks pitäis ees jaksaa, ku ei missään oo mitään järkee. Minkä takia muka?

Miks kaikki haluu niin palavasti elää? Ei tällä elämällä oo mitään antaa, kun kaikki vaan sattuu ja tuottaa pahaa oloa.
Mun hyvä ystävä on joutunut sairaalaan, eikä lääkärit tiä mikä sillä on. Mua pelottaa sen puolesta. Tää nyt kaiken  muun päälle  tuntuu niin raskaalta. Stressaa ja hajottaa ihan hirveesti. Ja sit samalla tuntuu et oon ihan helvetin itsekäs kun aattelen  vaa miten tää mulle on raskasta, kun aattelee miten pelottavaa ja raskasta tää sille ystävälle on!

Everyday is a struggle.

Mä haluaisin vaan nukkua. Oon niin väsynyt. Tiiän, et odotin koulua, ja kyllä mä oon tykänny ollakki siä. Se on hyvä et mulla on päivissä joku rutiini. Et mä en oo aina koko päivää istumassa kotona ja miettimässä asioita. Mulla on pakko olla päivissä joku rutiini, että mun pää pysyy ees jotenki kasassa. Niin siihen oon tyytyväinen, että se on vieny mun ajatuksia paljon, ja en ehdi hirveesti päivisin ajatella asioita päässäni..  Mutta. Mä oon nyt jo ihan loppu. Meillä on ollut vasta kolme päivää koulua ja mä oon henkisesti ja fyysisesti enemmän loppu kun pitkään aikaan. Ja me ei olla edes opiskeltu vielä.
Ja sit kun mä tuun koulusta, oon niin poikki et meen suoraan nukkumaan. Ja sit en saa taas yöllä nukuttua, vaikka en olis päivällä kauaa nukkunutkaan..  Nyt mä muistan miks mä olin keväällä tyytyväinen kun koulu loppu. Olin aina vielä 10 kertaa väsyneempi.
 Mua itkettää taas koko ajan. Ihan yhtäkkiäkin vaan saatan huomata esim. koulussa, että ajattelen olevani tosi väsynyt ja mua masentaa, ja huomaan kuinka kyyneleet alkaa nousta silmiin. Ja mä vihaan itkeä niin että joku näkee.
 Voi kun mä nyt saisin tähän jo jotain apua. Vaikka ne lääkkeet. Mutta kun äitee vastustaa niitä niin kovaa.
Mut kun mä en ihan hirveesti näe että mulle olis jotain hyötyä pelkästä terapiasta ja puhumisesta.
 Hyvähän sen äiteen on siinä vieressä olla ja kertoo omia mielipiteitänsä. Ei se joudu elään tän kanssa. Ei se joudu kestään joka päivä tätä kamalaa ahdistusta ja masennusta. Ei se tiedä miltä se tuntuu, sillä vaan on sen mielipiteet. Mutta kun mä oon taas niin loppu. Niin loppu et mä en jaksa enää kauaa. Haluuko se sit oikeesti mut siihen samaan jamaan missä mä olin huhtikuussa. Se tasan tarkkaan tietää mitä oli aika lähellä tapahtua. Koska mä en oikeesti jaksa tätä paskaa enää kauaa. Jotain apua mä tarviin, ja pian. Ja oon miettinyt, että jos mä en sitä tuolta saa, niin sitten mä hommaan sitä ite, eli teen lopun tästä paskasta. Ja tällä kertaa kunnolla.
 Niin eikö luulis, että se ennemmin haluais ne lääkkeet? Eikö se olis aika paljon yksinkertasempi ratkasu saada apua? Jos niissä oikeesti on se mahdollisuus että mä voisin apua niistä saada.

I'm tired to pretend

Väsyttää ja ahdistaa. Masentaa ja itkettää.  Olo on taas sellanen et ei vaan kertakaikkiaan pysty. Mitään.
Mulla on ollu viimeaikoina tässä nyt niin paljon negatiivisiä tunteita ja pelkoa. Nyt ne sit alkaa vyöryä kaikki yhtäaikaa päälle. Yli.
 Musta tuntuu niin yksinäiseltä, mutta en silti jaksa nähdä ketään. Mua pelottaa ja ahdistaa se koulu. En mä pärjää siellä. En mä pysty käydä sitä. Mun voimavarat ei riitä siihen. Mutta toisaalta mun pää hajoo täällä kotona yksin ahdistuksessa.
 Mulla oli tässä jonku aikaa silleen, että mua ei  ihan hirveesti masentanut, olin jopa löytänyt vähä toivoa tulevasta.. Mutta mua on samalla ahdistanut ehkä enemmän ku pitkään aikaan. Ehkä ikinä.
 Mutta nyt se masennus on taas palannu. Sama toivottomuus. Ei toivoo mistään tulevasta. Oon taas niin väsynyt et tuntuu etten mä yksinkertasesti vaan jaksa. Ei tästä mitään tule kuitenkaan.

Eilen tuli kans taas niin säälittävä olo. Kun äiti näki mun uudet viillot, ja pettymyksen pystyi näkeen sen kasvoilta. Ja kun se viel sano et; "Taas, mä jo luulin et oltais menty parempaan suuntaan. Kiitos."

  Mulle tuli niiin paha olo, kun aina mä petän kaikkien odotukset. 

Ja mä tajusin eilen taas kuinka yksinäinen mä oon. Mä oon koko viikon oottanu et ois jo perjantai, niin alkais viikonloppu, ja mun ei tarvis olla yksin. Kun mua ahdistaa muutenki koko ajan, niin sit vielä kun mä oon yksin, se moninkertaistuu, kun mä oon vaa niitten mun ajatusteni kans.  Noh, perjantai koitti, ja porukka tuli koulusta ja töistä, ja ne vuoronperään lähti kaikki yhtä nopeesti kun tulikin. "Eihän sua nyt haittaa, saathan sä  tänne jonku kaverin?" No siinä sitten itkua pidätellen vastailen, "Ei mua haittaa, no emmä oo varma mut ei se mitään."  Yritin mä pistää parille kaverillekki viestiä, mut niillä oli tottakai jotain omaa ohjelmaa ja tekemistä, miks kukaan ois ees vaivautunu mun seuraks tuleen.  Ja niin mä olin sit taas yksin. 

Onneksi, tänne ilmestyi sit mun "kummitäti", joka oli tulossa meille käymään, ja tää ei ollukkaan muita kun mä. Se sit hyvän hyvyyttään ehdotti et no jos pidettäis leffa-ilta, ja mä menisin niille yöks. Eli mun ei tarvinnutkaan olla yksin. Toki vähän ahdisti, se kotoo yötä pois oleminen, mut niinhän mua ahdistaa koko ajan muutenkin..  

Mut siinä tuli kyllä tajuntaan, et oonko mä tosiaan näin surkee ja yksin?  Et täälä mä oon, kotona, kun kaikki muut on innolla viettääs viikonloppua. Mä oon koko viikon ollut yksin, eli miksen siis viikonloppuaki.. Mut kiitos Marialle ku jaksoit viettää mun kanssa aikaa <3. 

Mut joo tuntuupa taas, et on kaverit taas aika lailla kaikonnu.. Ei paljo kuulu, ja kestään ei vahingossakaan kuulu, jos mä en ota ensi ite yhteyttä..  Mut ehkä mä oon nii surkee et en mä mitää kavereita ees ansaitse.  

Ja äitee taas helpottaa mun oloo niiin kauheesti. Se oli taas tänään mulle et, "Lopeta ny se murjottaminen taas, mulla on täs ny vähä muutaki mietittävää, et en jaksais suaki taas ruveta stressaamaan. " Teki mieli tokasta, et joo mähän huvikseni oon tällanen. Ku tää on kato niin kivaa-.-  Ja sit mulle tuli taas kauheen syyllinen olo et ny mä kuormitan sitä näillä omilla jutuillani.. Se ei oikeesti vaan näytä tajuuvan.. 

Ku mä saisin vaan viiltää.. Mut kun siihenkin menee hermot jos se ei onnistukaan, enkä saakkaa tarpeeksi syviä viiltoja aikaseks.. 

Ääääh, mua masentaa, mä en jaksa elääää. Tää kaikki taas stressaa mua ihan hirveesti. Kasautuu taas vuorena päälle kaikki. Sit se romahtaa taas. Vaikka empä mä voi hirveen paljo alemmas romahtaa, ku aika pohjalukemis mennään... 

My mind is killing me

Pelko. Ahdistus. Masennus. Itsetuhoisuus. Väsymys. Tekopirteys. 

 Nää sanat kuvaa aika hyvin mun fiiliksiä, olotilaa, ja oikeestaan koko elämää just nyt. 

Mua pelottaa mun pään sisällä pyörivät asiat, sekavat ajatukset, koulun alku, se että ihmiset olettaa että mä pystyn samoihin asioihin kuin aina ennenkin, ilman mitään ongelmia. Oonhan mä tehnyt sen sata kertaa ennenkin.. Nimenomaan,  kun se olikin ennen.  

 Musta tuntuu taas, että ei oo mitään järkee elää. Et ei mulla ole mitään väliä. Ja en tajuu miks ihmiset hinkuu elämää ja elämistä. Kun täähän on yhtä paskaa koko ajan. Miks se on nii tavoteltavaa? 

 Mua yksinkertasesti ahdistaa taas kokoajan. Eikä mulla oo mitään motivaatioo mihinkää. Miks oliskaa? 

Oon kauheen väsynyt, mutta silti mua turhauttaa olla paikallaan. Tein mä mitä vaan niin koko ajan on paha olo. 

Masentaa.

 Tekis mieli viiltää, mut en haluu tehä sitäkään ku sit pelkään sitä turhautumista jos se terä ei uppookkaan syvälle.   

Mä en jaksa mennä sinne kouluun. Se ahdistaa mua. Enkö mä vois vaan jäädä kotiin? Pitää vaikka jonku välivuoden.  Mä en vaan jaksa stressata. 

 

Oon huomannut, että oli asia mikä vaan, en uskalla ees yrittää koska pelkään sitä epäonnistumista kuollakseni.. 

Ahdistus.

Se ahdistus jonka aikana ei voi kun itkeä. Se ahdistus joka tekee toimintakyvyttömäksi. Se ahdistus mikä pistää kiertämään ympäri taloa itkien,  tietämättä mitä tehdä, yrittäen pystyä hengittämään. Se ahdistus mikä pistää oksentamaan.  
Mä luulin oikeasti että mä kuolen.  Mä en voinu edes ajatella mitään nukkumista,  kun se paheni hetki hetkeltä. Ei voinut istua paikallaan,  mutta ei silti haahuilla ympäri taloakaan.  Kun vihdoin uskalsi  koittaa laittaa silmiä kiinni, ja toivoa nukahtamista, se paheni pahemmaksi mitä se oli kerennyt ollakkaan. 
Onneksi mulla on ihania ihmisiä ympärillä, jotka hakee mut anivarhain aamulla, kuuntelee ja yrittää auttaa parhaansa mukaan. Kiitos siitä <3.  Keskusteltuani jonkun järkevän ihmisen kanssa,  lähti  se ahdistus pikkuhiljaa laantumaan.  Välillä se yrittää hyökkiä huomaamatta takasin, mutta kiitos rohkaisevien sanojen ja tuen, tiedän että mun ei tarvitse pelätä.