torstai 16. lokakuuta 2014

I'm sorry I am not perfect

Oon niin yksin. Mun elämä tuntuu niin turhalta. Mua ahdistaa niin paljon, että haluisin vaan kuolla. Mä en jaksa tätä. En enää kauaa. Tää yksinäisyyskin tappaa mua sisältä. 
Mä tiiän, että mä en aina jaksa olla kauheen pirtee ja seurallinen, eikä mua pakosti jaksa kauheesti katella. 
Mut ois se silti kiva, et joku ees yrittäis pitää yhteyttä. Et joku kirjoittais tai soittais ihan omasta tahdostaan, eikä niin et mä oon aina se joka ottaa yhteyttä.  
Mut kun ei. 
Kukaan ei soita. Kukaan ei kirjota. Mä oon AINA se joka alottaa keskustelun.  
Ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu. 
Jos joku sattuuki vahingossa kysyyn, et mitä mulle kuuluu, mä vastaan sen mitä se haluuki kuulla, ja se jää siihen.  Ja kyllä mä sen tavallaan ymmärrän. Ne tavallaan suojelee itteensä, ettei niitten tarvii kuunnella tällästä paskaa. Koska se mitä mulle oikeesti kuuluu, olis aika raskasta kuultavaa. Enkä mä halua rasittaa ketään.  
 Toisaalta se on hyvä, ettei ne välitä.  
Mä oikeestaan vähä toivonki, että kaikki vihais mua, ennemmi ku välittäis, koska sit niitä sattuis vähemmän.  
Tää yksinäisyys  tuntuu niin pahalta. Mut se pitää vaan sietää. 
 

Paitsi on mulla yks ystävä, jolle mä pystyn jotain kertoo. Mut sillekki kertoessa, tuntuu et mä vaan rasitan sitä, eikä sitä oikeesti kiinnosta, ja et se on ihan kyllästynyt muhun.   Enkä mä kyllä ihmettele.. Ei kukaan jaksa kuunnella ku toinen valittaa aina. Ja sillä on omiaki ongelmia enemmän ku tarpeeks, niin mun ei tarvi sitte kyllä rasittaa sitä viä näillä mun jutuilla. 
 Eli mun täytyy lakata kertomasta sille.  Ois oikeesti paljo helpompaa kun seki vaa vihais mua. 
Ja oon sanonut sen sillekki, mutta se ei tajuu. On paljon helpompi vihata sellasta, jonka menettää. Se sattuu paljon vähemmän, ku et jos välittäis. 

Välillä mä oikeesti pelkään mun ajatuksia. Pelkään että en pysty hallita mun käytöstä, jos mua ahdistaa liikaa, ja impulsiivin tullessa teen jotai peruuttamatonta. 

Välillä mä  mietin, et en oo varma haluunko mä kuitenkaan kuolla, mut jotai muutosta mä tähän tilanteeseen tarvin. 
Kun en mä jaksa tätä elämää näin.  Oon miettiny, et oisko mahdollista, että siitä osastosta ois kuitenki jotain hyötyä. Mut sit en mä kuitenkaa tiä, et miten muka. 
Tää elämä on paskaa joka tapauksessa. 

Ääh, en mä tiedä.  Mun ajatukset on niin ristiriitaisia, et mä en kestä.
Mun ajatukset on kuitenkin todella itsetuhosia.  Kun olis niin paljon helpompaa kuitenki vaan päästä pois. 
Toki se varmaan sattuis mun perhettä hetken, mutta ne pääsis siitä kuitenkin yli. 
Kun mä en jaksa taistella tän elämän kans. Joka päivä on yhtä tuskaa. 
Oon niin väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. 
Joka päivä mä mietin, että miks mä oon vielä täällä..




 Okei, tiiän et itsemurha ois periaatteessa itsekäs ratkasu. Et joo mun perhe kärsis jne.. 
Mut eiks se oo sit itsekästä, että mä elän tätä elämää kärsien ihan vitusti joka päivä, ja eläisin vaan sen takii, että muille ei tuu paha mieli. Että mun pitäis jaksaa niitten takia. No eikö ne muut oo sillon kans itsekkäitä? Miks niitten itsekkyys on oikeutetumpaa kun mun? 




Sitä paitsi, mä tuotan nytkin jatkuvasti pahaa mieltä mun ympärillä oleville. 
Äitee valittaa jatkuvasti, että kun se ei jaksa, että kun mä rasitan sitä niin paljo. Että se ei jaksa mun kanssa, että se on kyllästyny tähän mun tilanteeseen.  
Niin eiks olis helpompaa, että mä en enää stressais rasittais sitä, enkä ketään muutakaan?..



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti