Everyday is a struggle.

Mä haluaisin vaan nukkua. Oon niin väsynyt. Tiiän, et odotin koulua, ja kyllä mä oon tykänny ollakki siä. Se on hyvä et mulla on päivissä joku rutiini. Et mä en oo aina koko päivää istumassa kotona ja miettimässä asioita. Mulla on pakko olla päivissä joku rutiini, että mun pää pysyy ees jotenki kasassa. Niin siihen oon tyytyväinen, että se on vieny mun ajatuksia paljon, ja en ehdi hirveesti päivisin ajatella asioita päässäni..  Mutta. Mä oon nyt jo ihan loppu. Meillä on ollut vasta kolme päivää koulua ja mä oon henkisesti ja fyysisesti enemmän loppu kun pitkään aikaan. Ja me ei olla edes opiskeltu vielä.
Ja sit kun mä tuun koulusta, oon niin poikki et meen suoraan nukkumaan. Ja sit en saa taas yöllä nukuttua, vaikka en olis päivällä kauaa nukkunutkaan..  Nyt mä muistan miks mä olin keväällä tyytyväinen kun koulu loppu. Olin aina vielä 10 kertaa väsyneempi.
 Mua itkettää taas koko ajan. Ihan yhtäkkiäkin vaan saatan huomata esim. koulussa, että ajattelen olevani tosi väsynyt ja mua masentaa, ja huomaan kuinka kyyneleet alkaa nousta silmiin. Ja mä vihaan itkeä niin että joku näkee.
 Voi kun mä nyt saisin tähän jo jotain apua. Vaikka ne lääkkeet. Mutta kun äitee vastustaa niitä niin kovaa.
Mut kun mä en ihan hirveesti näe että mulle olis jotain hyötyä pelkästä terapiasta ja puhumisesta.
 Hyvähän sen äiteen on siinä vieressä olla ja kertoo omia mielipiteitänsä. Ei se joudu elään tän kanssa. Ei se joudu kestään joka päivä tätä kamalaa ahdistusta ja masennusta. Ei se tiedä miltä se tuntuu, sillä vaan on sen mielipiteet. Mutta kun mä oon taas niin loppu. Niin loppu et mä en jaksa enää kauaa. Haluuko se sit oikeesti mut siihen samaan jamaan missä mä olin huhtikuussa. Se tasan tarkkaan tietää mitä oli aika lähellä tapahtua. Koska mä en oikeesti jaksa tätä paskaa enää kauaa. Jotain apua mä tarviin, ja pian. Ja oon miettinyt, että jos mä en sitä tuolta saa, niin sitten mä hommaan sitä ite, eli teen lopun tästä paskasta. Ja tällä kertaa kunnolla.
 Niin eikö luulis, että se ennemmin haluais ne lääkkeet? Eikö se olis aika paljon yksinkertasempi ratkasu saada apua? Jos niissä oikeesti on se mahdollisuus että mä voisin apua niistä saada.

I'm tired to pretend

Väsyttää ja ahdistaa. Masentaa ja itkettää.  Olo on taas sellanen et ei vaan kertakaikkiaan pysty. Mitään.
Mulla on ollu viimeaikoina tässä nyt niin paljon negatiivisiä tunteita ja pelkoa. Nyt ne sit alkaa vyöryä kaikki yhtäaikaa päälle. Yli.
 Musta tuntuu niin yksinäiseltä, mutta en silti jaksa nähdä ketään. Mua pelottaa ja ahdistaa se koulu. En mä pärjää siellä. En mä pysty käydä sitä. Mun voimavarat ei riitä siihen. Mutta toisaalta mun pää hajoo täällä kotona yksin ahdistuksessa.
 Mulla oli tässä jonku aikaa silleen, että mua ei  ihan hirveesti masentanut, olin jopa löytänyt vähä toivoa tulevasta.. Mutta mua on samalla ahdistanut ehkä enemmän ku pitkään aikaan. Ehkä ikinä.
 Mutta nyt se masennus on taas palannu. Sama toivottomuus. Ei toivoo mistään tulevasta. Oon taas niin väsynyt et tuntuu etten mä yksinkertasesti vaan jaksa. Ei tästä mitään tule kuitenkaan.

Eilen tuli kans taas niin säälittävä olo. Kun äiti näki mun uudet viillot, ja pettymyksen pystyi näkeen sen kasvoilta. Ja kun se viel sano et; "Taas, mä jo luulin et oltais menty parempaan suuntaan. Kiitos."

  Mulle tuli niiin paha olo, kun aina mä petän kaikkien odotukset. 

Ja mä tajusin eilen taas kuinka yksinäinen mä oon. Mä oon koko viikon oottanu et ois jo perjantai, niin alkais viikonloppu, ja mun ei tarvis olla yksin. Kun mua ahdistaa muutenki koko ajan, niin sit vielä kun mä oon yksin, se moninkertaistuu, kun mä oon vaa niitten mun ajatusteni kans.  Noh, perjantai koitti, ja porukka tuli koulusta ja töistä, ja ne vuoronperään lähti kaikki yhtä nopeesti kun tulikin. "Eihän sua nyt haittaa, saathan sä  tänne jonku kaverin?" No siinä sitten itkua pidätellen vastailen, "Ei mua haittaa, no emmä oo varma mut ei se mitään."  Yritin mä pistää parille kaverillekki viestiä, mut niillä oli tottakai jotain omaa ohjelmaa ja tekemistä, miks kukaan ois ees vaivautunu mun seuraks tuleen.  Ja niin mä olin sit taas yksin. 

Onneksi, tänne ilmestyi sit mun "kummitäti", joka oli tulossa meille käymään, ja tää ei ollukkaan muita kun mä. Se sit hyvän hyvyyttään ehdotti et no jos pidettäis leffa-ilta, ja mä menisin niille yöks. Eli mun ei tarvinnutkaan olla yksin. Toki vähän ahdisti, se kotoo yötä pois oleminen, mut niinhän mua ahdistaa koko ajan muutenkin..  

Mut siinä tuli kyllä tajuntaan, et oonko mä tosiaan näin surkee ja yksin?  Et täälä mä oon, kotona, kun kaikki muut on innolla viettääs viikonloppua. Mä oon koko viikon ollut yksin, eli miksen siis viikonloppuaki.. Mut kiitos Marialle ku jaksoit viettää mun kanssa aikaa <3. 

Mut joo tuntuupa taas, et on kaverit taas aika lailla kaikonnu.. Ei paljo kuulu, ja kestään ei vahingossakaan kuulu, jos mä en ota ensi ite yhteyttä..  Mut ehkä mä oon nii surkee et en mä mitää kavereita ees ansaitse.  

Ja äitee taas helpottaa mun oloo niiin kauheesti. Se oli taas tänään mulle et, "Lopeta ny se murjottaminen taas, mulla on täs ny vähä muutaki mietittävää, et en jaksais suaki taas ruveta stressaamaan. " Teki mieli tokasta, et joo mähän huvikseni oon tällanen. Ku tää on kato niin kivaa-.-  Ja sit mulle tuli taas kauheen syyllinen olo et ny mä kuormitan sitä näillä omilla jutuillani.. Se ei oikeesti vaan näytä tajuuvan.. 

Ku mä saisin vaan viiltää.. Mut kun siihenkin menee hermot jos se ei onnistukaan, enkä saakkaa tarpeeksi syviä viiltoja aikaseks.. 

Ääääh, mua masentaa, mä en jaksa elääää. Tää kaikki taas stressaa mua ihan hirveesti. Kasautuu taas vuorena päälle kaikki. Sit se romahtaa taas. Vaikka empä mä voi hirveen paljo alemmas romahtaa, ku aika pohjalukemis mennään...