maanantai 20. lokakuuta 2014

How I feel

Musta tuntuu joka päivä enemmän että mä en kuulu tänne.
Mä katson maailmaa ja luontoa. 
Se näyttää omalla tavallaan kauniilta, ja ihmiset jokseenkin tyytyväisiltä. 
Mä en kuulu tänne, koska en osaa olla tyytyväinen. 
Mun ei ole tarkoituskaan jatkaa. 

Mä katson ihmisiä ympärilläni; On surua, riitaa, stressiä, huolta.
Mutta tämän lisäksi on myös iloa,onnistumista, ja onnellisuutta.
He kykenevät vaikeuksista huolimatta olemaan onnellisia, ja nauttimaan elämän pienistä iloista.
  Mä katson ihmisiä ympärilläni ja mietin, että millaisena heidän elämänsä jatkuu sitten kun mua ei ole. 
He ovat varmaankin aluksi surullisia.
Jonkun ajan kuluttua he alkavat kuitenkin ymmärtää, että elämän on jatkuttava. 
Pikkuhiljaa, aivan huomaamatta he alkavat löytää arjesta pieniä iloja.
        
                                                      Lasten nauru
                                                      Onnistuminen
                                                      Uuden oppiminen
                                                      Hyvä kirja
                                                      Lämmin viltti ja muki teetä
                                                      Ystävien ymmärtäväisyys
                                                      Läheisyys
                                                      Hyvä musiikki 
                                                      
Nuo ovat asioita joista mä en ole osannut iloita enää pitkään aikaan. 
Mun arkeen kuuluu vain ahdistusta ja masennusta. Viiltelyä ja itkua. 
Kaikki on vain harmaata ja mustaa. 







                                          

torstai 16. lokakuuta 2014

I'm sorry I am not perfect

Oon niin yksin. Mun elämä tuntuu niin turhalta. Mua ahdistaa niin paljon, että haluisin vaan kuolla. Mä en jaksa tätä. En enää kauaa. Tää yksinäisyyskin tappaa mua sisältä. 
Mä tiiän, että mä en aina jaksa olla kauheen pirtee ja seurallinen, eikä mua pakosti jaksa kauheesti katella. 
Mut ois se silti kiva, et joku ees yrittäis pitää yhteyttä. Et joku kirjoittais tai soittais ihan omasta tahdostaan, eikä niin et mä oon aina se joka ottaa yhteyttä.  
Mut kun ei. 
Kukaan ei soita. Kukaan ei kirjota. Mä oon AINA se joka alottaa keskustelun.  
Ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu. 
Jos joku sattuuki vahingossa kysyyn, et mitä mulle kuuluu, mä vastaan sen mitä se haluuki kuulla, ja se jää siihen.  Ja kyllä mä sen tavallaan ymmärrän. Ne tavallaan suojelee itteensä, ettei niitten tarvii kuunnella tällästä paskaa. Koska se mitä mulle oikeesti kuuluu, olis aika raskasta kuultavaa. Enkä mä halua rasittaa ketään.  
 Toisaalta se on hyvä, ettei ne välitä.  
Mä oikeestaan vähä toivonki, että kaikki vihais mua, ennemmi ku välittäis, koska sit niitä sattuis vähemmän.  
Tää yksinäisyys  tuntuu niin pahalta. Mut se pitää vaan sietää. 
 

Paitsi on mulla yks ystävä, jolle mä pystyn jotain kertoo. Mut sillekki kertoessa, tuntuu et mä vaan rasitan sitä, eikä sitä oikeesti kiinnosta, ja et se on ihan kyllästynyt muhun.   Enkä mä kyllä ihmettele.. Ei kukaan jaksa kuunnella ku toinen valittaa aina. Ja sillä on omiaki ongelmia enemmän ku tarpeeks, niin mun ei tarvi sitte kyllä rasittaa sitä viä näillä mun jutuilla. 
 Eli mun täytyy lakata kertomasta sille.  Ois oikeesti paljo helpompaa kun seki vaa vihais mua. 
Ja oon sanonut sen sillekki, mutta se ei tajuu. On paljon helpompi vihata sellasta, jonka menettää. Se sattuu paljon vähemmän, ku et jos välittäis. 

Välillä mä oikeesti pelkään mun ajatuksia. Pelkään että en pysty hallita mun käytöstä, jos mua ahdistaa liikaa, ja impulsiivin tullessa teen jotai peruuttamatonta. 

Välillä mä  mietin, et en oo varma haluunko mä kuitenkaan kuolla, mut jotai muutosta mä tähän tilanteeseen tarvin. 
Kun en mä jaksa tätä elämää näin.  Oon miettiny, et oisko mahdollista, että siitä osastosta ois kuitenki jotain hyötyä. Mut sit en mä kuitenkaa tiä, et miten muka. 
Tää elämä on paskaa joka tapauksessa. 

Ääh, en mä tiedä.  Mun ajatukset on niin ristiriitaisia, et mä en kestä.
Mun ajatukset on kuitenkin todella itsetuhosia.  Kun olis niin paljon helpompaa kuitenki vaan päästä pois. 
Toki se varmaan sattuis mun perhettä hetken, mutta ne pääsis siitä kuitenkin yli. 
Kun mä en jaksa taistella tän elämän kans. Joka päivä on yhtä tuskaa. 
Oon niin väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. 
Joka päivä mä mietin, että miks mä oon vielä täällä..




 Okei, tiiän et itsemurha ois periaatteessa itsekäs ratkasu. Et joo mun perhe kärsis jne.. 
Mut eiks se oo sit itsekästä, että mä elän tätä elämää kärsien ihan vitusti joka päivä, ja eläisin vaan sen takii, että muille ei tuu paha mieli. Että mun pitäis jaksaa niitten takia. No eikö ne muut oo sillon kans itsekkäitä? Miks niitten itsekkyys on oikeutetumpaa kun mun? 




Sitä paitsi, mä tuotan nytkin jatkuvasti pahaa mieltä mun ympärillä oleville. 
Äitee valittaa jatkuvasti, että kun se ei jaksa, että kun mä rasitan sitä niin paljo. Että se ei jaksa mun kanssa, että se on kyllästyny tähän mun tilanteeseen.  
Niin eiks olis helpompaa, että mä en enää stressais rasittais sitä, enkä ketään muutakaan?..



keskiviikko 1. lokakuuta 2014

I just need to get away for a while

 Oon päättänyt, että mä en aio elää 17- vuotiaaksi.
 Mä en aio täyttää 17 vuotta.
 Mä en tiedä, tapahtuuko se tässä nyt vähän ajan sisällä, impulssin tullessa ja sietokyvyn ylittyessä.  Vai tapahtuuko se esimerkiksi päivää ennen mun syntymäpäivää.
 Mutta mä tiedän että se tapahtuu. Mä en aio täyttää seitsemäätoista.
 Mun ei pitänyt täyttää edes 16:tta, päivää ennen mun kuudettatoista syntymäpäivää mä olin päättänyt että se on ohi.
  En vaan onnistunut lopettamaan sitä.
Mutta tällä kertaa mä aion onnistua.

Välillä mua vähän pelottaa ajatus kuolemasta. Mutta sitten alan taas miettiä kaikkea tätä paskaa, ja totean, että kyllä niin taitaa olla paras.