lauantai 6. joulukuuta 2014

Help me find a way to breathe

Nyt on itsenäisyyspäivä ja lauantai...
 Alle viikon sisällä on tapahtunut paljon. Mulla oli keskiviikkona palaveri polilla. Se ahdisti ja jännitti mua ihan sairaasti. Mutta se meni ihan hyvin.
 Sen seurauksena oltiin tutustumassa torstaina osastolle.
Maanantaina olis sit osastolle meno.
Mua toisaalta ahdistaa se tosi paljon, mutta kuitenki tiän ettei siitä voi mitään haittaa enää olla.
 Ja kun on nähty ettei tää edisty mitenkään kun oon kotona.
Tää olis päättynyt siihen että mä olisin tappanu itteni.
 Nyt saan ainaki ees mahdollisuuden jollekkin.
 Ja tekee todella hyvää päästä pois hetkeksi näistä kuvioista.
 Vaikka mä tiedän ettei siitä helppoa tule. Ei todellakaan.
Mutta ei mulla ole hirveästi enää muitakaan vaihtoehoja. Tää on se viimeinen.

Eli maanantaina se olis sit menoa..
 Se Törnävän pihapiiri on kyllä niin ahdistavan ja karun näkönen..
Torstaina ku ajettiin niistä porteista sisään, ajattelin, että ei vittu, tänne en tuu koskaan vaikka pakotettais. Tuli just sellanen kauhuelokuva-fiilis. Oon käynyt siellä ennenki, mutta siitä on jo monta vuotta, enkä muistanut että se on noin karun näkönen.
Mutta se nuorten osasto oli sisältä onneks todella paljon paremman näkönen paikka kun mitä ulkokuori antaa ymmärtää. Se oli tosi kodinomainen paikka, ja se hoitaja vaikutti tosi mukavalta.
Mulle jäi siitä nuorten osastosta ihan hyvä fiilis, eli päätin, että menen sinne.
Jouluksi pääsen kuitenki kotiin.
Mua ahdistaa, koska mä en tiedä mitä odottaa.  En tiedä tuleeko se auttamaan yhtään mitää.
Mä en tiedä kuinka rankkaa siitä tulee.

Lisäksi mua ahdistaa, koska mun isä vastustaa tätä. Kun se sai kuulla, että oon menossa osastolle, se yritti ensin kääntää mun päätä. Sitten se halusi tietää että mistä tää masennus johtuu.
Keskusteltiin kauan, ja kun sanoin että mulla on muunmuassa erittäin huono itsetunto, se halusi tietää että mistä se johtuu.
 Sitten mä sain ensi kertaa elämässäni sanottua sille että se on suurin syy mun huonoon itsetuntoon. Että se on mm. haukkunut mun ulkonäköä ja painoa.
Sen jälkeen se sai kauhean raivokohtauksen, ja väitti että äitee on puhunut niin paljon paskaa siitä, ja mustamaalannut isän mulle niin, että mä kuvittelen jo, että se on haukkunut mua. Että se ei olis koskaan voinu sanoo sellasta omalle lapselleen. Että enkö mä parempaa keksi.
 Sen jälkeen se haukkui mut ja äiteen ihan pystyyn. Ja sanoi, että mun asiat ei kuulu sille enää.
 Mulle jäi sen sen jälkeen tosi paha olo. Ei auttanut yhtään se, että mä ensikertaa uskalsin sanoa sille että se on suurin syy mun pahaan oloon. Ei auttanut yhtään vaikka äitee yritti lohduttaa, että nyt sait ainakin sanottua. Kun sain samalla mitalla ja paljon enemmän paskaa takaisin niskaan. Tuli vain paljon pahempi olo.

Mutta nyt se on ainakin sanottu. Enempää mä en voi tehdä.