Mä muistan

Mä muistan  ne sadat yöt kun isä tuli aina kaatokännissä kotiin.

Sen kun olin niin huolissani äidistä kun se itki.

Sen kun pelkäsin että löisikö isä äitiä.  

Sen kun pelkäsimme isää, ja lukittauduimme  kahden 

pikkusiskoni kanssa yhteen huoneeseen. Kun isä huusi, ja äiti yritti rauhoitella

sekä meitä lapsia, että isää.

Muistan kuinka mua pelotti jos isän ryyppykaverit tuli meille.
Sen kun ei tarvittu kuin yksi pieni väärin mennyt asia, niin oli täysi helvetti irti.

Muistan kuinka lähdettiin äidin kanssa isää pakoon mummun tai tädin luo, ja tultiin aina kuitenkin   muutaman päivän kuluttua takaisin.
Muistan kun kahdeksan vuotiaana toivoin, että isä katoaisi meidän elämästä kokonaan. Kun isä oli taas tullut kännissä kotiin, hajottanut kaikki paikat ja haukkunut äitini, 
ja äiti joutui siivoamaan jäljet keskellä yötä. 
Muistan kuinka kävimme katsomassa isää vankilassa. 
Sen kun pikkusiskoilleni valehdeltiin,että isä oli vain töissä. 
Sen kun piti esittää että kaikki olisi aivan normaalisti. 
Vaikka ei meidän elämä
ollut isän takia  koskaan normaalia ollutkaan. 

Such a tired game

Tää on taas just tätä. Miten voiki olla niin, et aina kun mulla on kaikista paskimmat olot, ja ahdistaa eniten, eikä haluis olla yksin, niin sillon aina kaikki on pois kotoo. Aina just sillon ne sit varmasti on sopinu jotaki, ja lähteny jonnekki. Ja mua ei taas tietty haittaa yhtää.. Eipä.

Tää kaikki on taas niin raskasta. Nää alkaa taas kasaantuu vuorena mun pään sisään. Oon niin väsynyt. Ihan loppu.  Oon alkanu aatella et se itsemurha ois kuitenki ainoo vaihtoehto.
Oon vaan lähinnä miettinyt et miten sen tekisin. En oo vielä päättänyt.

Kun mä en jaksa. En ees halua jaksaa, koska ei siinä oo mitään järkee ku tää elämä on tätä yhtä ja samaa paskaa koko ajan.

Tää paha olo aina korostuu näinä kertoina kun S on paikkakunnalla, enkä voi mennä kattoo sitä. Ja se muistuttaa aina kuinka helvetin vaikeeta tän elämän pitää olla. Ja miten helvetin vaikee tää tilanne on. Kun itseään aikuisiksi kutsuvat ihmiset on nii helvetin lapsellisia, että pitää sekottaa kaikkien elämät sillä, että pitää olla niin pikkumainen ja ei pysty aatteleen ku itseään.

Mun pää hajoo. Vittttu. Ahdistaaa. Masentaaaa.  Kun pääsisin täältä vaan pois. Mä en jaksa tätä elämää näin. Jotaki muutosta mä oikeesti tarvin nyt. Tää ei toimi.

I cannot make you understand

Tää on vaan liian raskasta. Oon ihan poikki, ei tästä mitään tuu. Mulla ei oo missään hyvä olla. Mä en jaksa tätä. Mua pelottaa. Mitä jos mulla on aina näin huono olla? Jos ne  terapiat, hoidot ja lääkkeet ei autakkaa mitää? Ja jos ihan äärimmäisyyksiin pitäs mennä, ja joutuisin osastolle, niin mitä jos sekään ei auta? Mitä jos mä vaan joudun elää tän kans ja mikää ei auta? Ei toi nyt ehkä oo ihan kauheen todennäköistä, mutta tollaset asiat mun päässä on nyt pyörinyt. Ja mua pelottaa. 

Mä en ihan oikeesti jaksais käydä tota koulua. Mulla ei oo voimia siihen.

Masentaa ihan liikaa. Mua ahdistaa kaikki. Tuntuu taas että missää ei oo mitään järkeä. Mä en jaksa. Miks pitäis ees jaksaa, ku ei missään oo mitään järkee. Minkä takia muka?

Miks kaikki haluu niin palavasti elää? Ei tällä elämällä oo mitään antaa, kun kaikki vaan sattuu ja tuottaa pahaa oloa.
Mun hyvä ystävä on joutunut sairaalaan, eikä lääkärit tiä mikä sillä on. Mua pelottaa sen puolesta. Tää nyt kaiken  muun päälle  tuntuu niin raskaalta. Stressaa ja hajottaa ihan hirveesti. Ja sit samalla tuntuu et oon ihan helvetin itsekäs kun aattelen  vaa miten tää mulle on raskasta, kun aattelee miten pelottavaa ja raskasta tää sille ystävälle on!