Sadly and depressed

Eii ei eiieieieieieieieieieiei... Tää ahdistus taas vaan kasvaa ja kasvaa. Ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Mulla ei oo yhtäkään joka välittää tai ketä oikeesti kiinnostaa. Kyllähän ne toki väittää että niitä kiinnostaa ja et ne välittää, mut ei ne tarkota sitä. Kauan sitä suht. siedettävää oloa kestiki..
 Mä haluaisin viiltää.. Mun ois pakko.. Se on ainut mikä helpottais ees vähän..
 Mut eiköhän multa oltu menty penkoon laatikoita, eli nyt mulla ei oo ees mitään millä viiltää. Ja tää paniikki ja ahdistus kasvaa mun sisällä koko ajan.
Mut joo ku ei mulla oo nykyään ees vissii mitää yksityisyyttä.. Ensi viedää avaimet ovesta etten saa sitä lukkoon, ja sit on näköjää jo lupa penkoo mun laatikot..
 Ja jos totta puhutaan, nii mä en ees tajuu miks se sillon alunperin otti ees sen avaimen, kun eihän se ottanu koko juttua tosissaan. Jos se olis oikeesti halunnu vaikuttaa, nii se olis tehny niinku mä pyysin, eli hankkinu mulle apua. Mutta ei.
Nyt  kun mä oikeesti tarvisin jotain millä viiltää.. Mä en kestä.

   Siinä vaiheessa, kun ahdistus kasvaa ja kasvaa, ja huomaat alkavas ajatteleen viiltämistä, oot helpottunu, koska tiedät et sun ei tarvittaessa tarvi ku avata laatikko, niin helpotus on jo saatavilla. No sit kun se ahdistus kasvaa sietämättömäksi, avaat sen laatikon, hapuilet sieltä niitä saksia käteen. Ja mitä hittoo, niitä ei ookkaan sielä. Et meinaa uskoa silmiäs, ja käyt koko laatikon läpi. Alat mennä jo paniikkiin, kun tajuat että ne ei ookkaan siellä, eli helpotusta ei ookkaan saatavilla. Yrität miettiä, olisitko siirtäny ne johonkin muuhun laatikkoon tai laukkuun, ja käyt kaikki läpi. Ei missään. Samassa ymmärrät, että laatikoitasi on pengottu. Menet kysymään asiasta, sinulle valehdellaan, ja kun syytät asiaa valheeksi, sinulle esitetään vain ivallinen kysymys: "Mitä sitten?"
 Hetken huutamisen jälkeen palaat huoneeseesi itkien. Asiat on taas kerran käännetty sinun syyksesi. Se oletkin sinä joka olet loukannut toista. Sinä olet taas ollut itsekäs.
 Eli mä palaan mun huoneeseen itkien, saman ahdistuksen ja paniikin kanssa, joka vain kasvaa ja kasvaa, koska tiedostan joka hetki selvemmin että mun täytyy tapella tän kanssa koko yö, saamatta mitään helpotusta hetkeksikään..

       

Everything's so... fragile.

Mä en jaksa. En vaan oikeesti enää jaksa. Oon liian väsynyt. Miks kaikki aina romahtaa. Mä en halua ees jaksaa koska ei siinä oo mitään järkeä. Mä oon yrittänyt kyllä jaksaa. Onhan multa tuntunut tältä ennenkin. Sillon se johti siihen että yritin viedä oman henkeni. Tai saada apua.
  En vaan onnistunut kummassakaan.
 Mutta mä pääsin siitä jotenkin eteenpäin. Vaikka tää on ollu vaikeeta, eikä tulevaisuutta oo paljo mietitty,  on silti edetty päivä kerrallaan. Mä olin jo päässyt eroon mun itsemurha-ajatuksista. Aattelin, että joo, oon kyllä masentunut, mutta mennään päivä kerrallaan. Ei näkynyt tulevaisuutta, mutta en aatellu enää myöskään itsemurhaa.
 Asiat alko meneen paremmin. Asiat jotka stressas ja kuormitti mun mieltä, ei enää ollu osana mun arkea. Kaikki oli menneeseen nähden hyvin. Mutta silti mua ahdisti ja masensi koko ajan.  Masennuksesta oli tullut osa mun elämää.
 Olin tottunut jotenkin elään tän mun nykyisen arjen kanssa.
Kunnes, totta kai joku menee aina vielä vähän huonommin. Yhtäkkiä pintaan palaa taas se riittämättömyyden tunne. Se, kun kukaan ei arvosta, se että ei kelpaa vaikka yrittäisit mitä, ja vaikka olisit millainen.                  Aina joku on väärin ja pielessä.  Yhtäkkiä tunnet itsesi mikäli mahdollista, mitättömämmäksi kuin koskaan ennen.  Ja jostain salakavalasti hiipii esiin kaikki se väsymys, ja ajatukset siitä, kuinka surkea turha ja huono olet. Miksi edes yrittää kun epäonnistuu kuitenkin? Olet niin huono kaikessa mitä teet, joten mikset vain olisi tekemättä. Olet ruma ja läski, eikä kukaan pidä susta. Eikö vain olisi helppoa lopettaa tämä kaikki. Kaikki tämä ahdistus, tuska, pelko ja paha olo.  Ei tässä elämässä oo kuitenkaa mitään järkeä, joten miksi edes yrittää jatkaa kun kaikki kusee aina kuitenkin. Ja vaikka  haluaisitkin  yrittää olla vahva ja jaksaa, ei pysty. Oot vaan yksinkertaisesti liian väsynyt.  Taas ihan loppu.  Ja luultavasti kuljet tätä samaa ympyrää, apua saamatta niin kauan kunnes itse sen lopetat, joten miksi pitkittää?
  Nää ajatukset on liian koukuttavia. Niihin jää liian helposti kiinni. Mä en oikeesti haluisi aatella näin. Oon vaan niin poikki. Mä en oikeasti haluaisi palata taas siihen samaan. Kun mä luulin että pääsin niistä jo eroon.
Mutta ei siihen näköjään tarvita kun muutama pieni kolaus..
 Ja sitä mä en myöskään ymmärrä, että miksi mä olen näistä kolauksista niin järkyttynyt. Enkö mä koskaan opi? Ei ihmiset muutu. Ei koskaan. Tää kaikki paska kulkee mun mukana mihin mä ikinä meenkin.

I just don't get it

Mä oon tässä nyt jo jonku aikaa miettiny, että minkä takia viiltely on sellanen asia mitä pitää hävetä.

 Siis miksi ihmiset suhtautuu viiltelyyn niin, että sitä pitäis hävetä? Mä tiedän sen omasta kokemuksesta, että on todella tuskastuttavaa varsinkin näin kesä kuumalla olla aina pitkähiainen paita päällä, ja pitkälahkeiset housut jalassa. Se vaan on jotenkin niin automaatio. Mulla itsellä se on ainakin sitä, että mä olen tottunut olemaan ihminen, joka pärjää aina. Joka menee läpi vaikka harmaan kiven. Johon ei vaikeudet oo pystynyt vaikuttaan. Nyt, jos mä kulkisin niin että mun arvet ja haavat näkyisi, ihmiset näkisi että kaikki ei ookkaan hyvin. Että on jotain ongelmia. Ja se taas ei sopisi siihen mun "rooliin". Koska eihän ne ongelmat oo vaikuttanut muhun! Mä oon se jolla kaikesta huolimatta on kaikki hyvin ja aina kivaa.  Mulle tulisi liian heikko ja paljas olo. 

 Ja mä tiedän, että ihmiset alkais puhuun että mä haen huomiota, ja on ihmisii joilla on paljo vaikeempaa. 

Ihmiset arvostelis, koska ne luulis tietävänsä mun elämästä kaiken. Vaikka oikeesti mun nykyisestä elämästä ei tiä kaikkee kuin mun kaks parasta ystävää, ja osa perheestä.

  Tästä päästäänki siihen, miksi se on väärin olla heikko. Miksi se on "häpeä"? Eikö se ole aivan luonnollista että ihminen näyttää miltä siitä tuntuu? Onko se sit juurikin tämä suomalainen perusperiaate, että läpi vaikka harmaan kiven. Että miehet ei itke, ja tunteita ei näytetä. Onko se sitten ihmekään että rupee porukka sortuileen ja hetken päästä kaikki on osastoilla? 

Ja sit sekin, et jos joku sairastuu masennukseen, niin seki on häpee. Sitä salaillaan. Kaikkien pitää luulla että kaikki on kondiksessa. Että ei oo mitään ongelmia. Tekohymy kasvoilla, ja kunhan saa muut vakuutettua, niin kaikki on hyvin. Vaikka olisi  just itkeny koko yön, päässä ei pyöri mitään muuta kuin itsemurha, ja kädet ja jalat on täynnä viiltoja.  Mutta kunhan kulissit on pystyssä niin kaikki on hyvin! 

 Viiltelykin on sellanen asia, jota monet tekee eri syistä. Useimmilla se on keino helpottaa pahaa oloa. Tuntee jotain fyysistä joka vie ajatukset muualle, kun henkinen kipu ja ahdistus on jotain sietämätöntä.  Se helpottaa sitä ahdistusta todella paljon. Vaikkakaan ei kovin pitkään, mutta edes hetkeksi. Ja tässä mun tilanteessa, mun mielestä muutama arpi käsivarressa on aika vähän, kun vertaa siihen, että on ollut todella lähellä etten mä olis täällä enää ollenkaan.
 Jokasellahan ihmisellä on joskus paha olla ja ahdistaa. Jokanen purkaa sitä ahdistustaan erilailla. Viiltely on  yks niistä keinoista.Se ei oo ehkä mikään järkevin keino, mutta no ainakin mulla se auttaa. Enkä mä todellakaan haluu rohkaista ketään, viilteleen, mutta empä ainakaa tuomitse.

Sometimes we're broken and we don't know why

Mitä mä teen? Mä en vaan jaksais tätä pahaa oloa. Mitä mä voin tehä tälle? Eikö joku osais neuvoo? Onko tää tätä sit koko loppu elämä? Onko ylipäätään mitään loppu elämää? Ku eiks olis vaan paljo helpompaa lopettaa tää tuska vaik heti? Kun mä en vaan jaksa.

 Mä oon henkisesti ja fyysisesti niin loppu. 

 Ja mä oon kyllä pyytäny apua. Kertonu että tarvisin apua, koska jos en sitä pian saa, niin kaikki on hyvin nopeesti ohi. Mutta otettiinko mua tosissaan? EI.
 Kun nehän luulee tietävänsä mitä mun päässä liikkuu, ne osaa lukea mun ajatukset, eikö?
 Mutta ei, kun pitkitetään ja pitkitetään sitä niin kauan, että ne havahtuu yhtenä päivänä siihen, että onkin liian myöhästä. Sit on turhaa enää itkeä. Se on myöhäistä sit syytellä ketään ja sanoo et miksei se puhunu ja kertonu et miten paha sillä on olla. Koska mähän kerroin!
 Mut ei, ei kato ku vaan sellaset joilla on oikeesti jotain ongelmia tarvii apua, enkä mä kuulemma ole sellanen.

Ja sit multa kysellään et miks mä jaksan olla tällanen. Murjotan ja angstaan koko ajan. Viiltelen. Et teenkö mä tätä tahallani, satuttaakseni muita? Ei siis mitä helvettiä oikeesti? Kuinka joku vois olla niin sairas et ees ajattelee noin kieroutuneesti?
  Mut eihän mulla voi oikeesti olla paha olla. Mun elämähän ku on ollu niin vitun helppoa! En mä sitä sano, että tää mikään maailman kauhein elämä ois ollu, ei varmastikkaan. Mutta kun ihmiset on erilaisia. Ihmisten tapa käsitellä tunteita;  iloa, surua ja nyt juuri tätä pahaa oloa, on jokaisella erilainen. Jos sä käsittelet sun tunteita tietyllä tavalla, se ei tarkoita, että se olis ainoo oikea. Kun ei oo mitään yhtä ainoota ja oikeaa tapaa!

Ja se et sit ne viel syyllistää mua, et kun niil on muutenkin vaikeeta, et ku sit mä vielä ongelmieni kanssa siihen päälle. Et mä olen todella itsekäs, ja yksinkertaisesti laiska, kun mä ryven tässä masennuksessa. Että kun se on kuulemma omasta asenteesta kiinni! No vittu varmaan mä oikeesti tykkään siitä, että mulla on paha olla ja masentaa! Se kun on niin vitun kivaa! Kun jokainen päivä on yhtä helvettiä, niin joo, mä ihan taatusti tykkään tästä ja teen tätä niitä kiusatakseni. Ja sit se että kun mä viiltelen, niin en satuta ainoastaan itteeni, vaan myös muita. Ja et miten mun sisaruksetkaan voi kasvaa, jos ne kasvaa nähden tällasta. Voi että ku noista syyttelyistä tulee aina niin vitun ihana olo! Mä tekisin mitä vaan, jos mulla olis joku muu keino, joka helpottaa mun ahdistusta yhtä paljon kun viiltely. Ja mä tekisin mitä vaan, jos saisin peruutettua sen ekan kerran kun viiltelin.  Ja en mä tietenkään halua että mun sisarukset kasvaa nähden sellasta! Mä en vaan voi sille mitään.
Ne ensin itse pistää mut lupaamaan että en enää viiltelis, ja sit ite ajaa mut joka kerta siihen samaan pisteeseen, noilla syyttelyillä, että päädyn viilteleen. Kun siitä syyttelystä ei oo oikeesti mitään hyötyä.
 Kun tuo niiden käyttäytyminen ei auta yhtään! Ja mä en omasta mielestäni tarvis yhtään lisää stressiä ja paskaa tän kaiken muun lisäks..

Too tired

Tää elämä on niin sekavaa. Kaiken sen jälkeen, mitä oon kokenu, tässä elämäntilanteessa, kaikki pitäis olla ihan hyvin. Ei oo mitään, mitä mun pitäis ns. "stressata". Elämä on menneeseen nähden hyvin rauhallista. Mut silti mun sisällä mä käyn jatkuvaa taistelua. Jatkuvaa ahdistusta, ja kaikki masentaa. Ei oo mielenkiintoa mihinkään. Paha olo velloo mun sisällä viimesenä illalla kun laitan silmät kiinni ja niin kauan et nukahdan, jos nukahdan. Ja ensimmäisenä aamulla, ennen ku saan ees silmiä auki. Se on aika turhauttavaa. Se on todella epämukavaa herätä, ja heti ku saat sun tajunnan pyöriin, ennenku oot avannu ees silmiä, niin purskahdat itkuun, kun tajuut et se on taas sitä samaa paskaa. Eikö tää vieläkään lopu.
 Kun kaiken järjen mukaan mulla ihan oikeasti pitäis olla kaikki hyvin nyt. Nekin asiat, jotka johti mun henkiseen romahdukseen, ei oo enää osana mun arkipäivää. Mun ei tarvi murehtia niitä enää joka päivä.
Kyllähän mä pääsin tästä pahasta olosta hetkeksi pois, ja olin siitä enemmän kuin onnellinen. Mut sitten kun mä yks päivä huomasin, että se on taas tätä, oli järkytys melkoinen. Ja nyt kun tää ahdistus on kymmenen kertaa pahempaa, ja masentaa 24/7.

Tää paha olo raastaa mua sisältä.

Mä oon oikein ruvennu huomaamaan sen muutoksen, mikä mussa tapahtuu, kun oon yksin tai paha olo pääsee valloilleen jossain ihmisten ilmoilla, ja mulle tulee puhuun joku. Se muutos on jotain aivan järkkyä. Ja kun mä en ees ite huomaa sitä, ennen ku jo naureskelen ja hymyilen muka tosi pirteenä ja ilosena. Ja samalla mietin, että miten toiki suhtautuis jos tietäis, et mä en ookkaan oikeesti niin pirtee ja ilonen, ja että mun päässä ei pyöri mitään muuta ku todella synkkiä ajatuksia.

Rikkinäinen ja väsynyt

Mä en vaan jaksa. Ei yksinkertasesti oo vaan voimia enää. Tää jokapäiväinen kamppailu ittensä kans on vaan liian raskasta. Mistä mä saan apua, enpä tietenkää mistään. Eihän mulla mikään oo. Mä oon vaan laiska ja itsekäs. . Eikö tää vois vaan loppua?
En mä halua elää näin. Mä haluisin taas olla se iloinen ja energinen oma itseni, mut en vaan pysty.
Eihän kukaan tietenkää nää mitään eroa. Ne näkee sen ihan saman iloisen ja energisen tytön, jolla on hauskaa. Ne ei vaan tiedä sitä, että se  tyttö on ihan rikki.