keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Sadly and depressed

Eii ei eiieieieieieieieieieiei... Tää ahdistus taas vaan kasvaa ja kasvaa. Ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Mulla ei oo yhtäkään joka välittää tai ketä oikeesti kiinnostaa. Kyllähän ne toki väittää että niitä kiinnostaa ja et ne välittää, mut ei ne tarkota sitä. Kauan sitä suht. siedettävää oloa kestiki..
 Mä haluaisin viiltää.. Mun ois pakko.. Se on ainut mikä helpottais ees vähän..
 Mut eiköhän multa oltu menty penkoon laatikoita, eli nyt mulla ei oo ees mitään millä viiltää. Ja tää paniikki ja ahdistus kasvaa mun sisällä koko ajan.
Mut joo ku ei mulla oo nykyään ees vissii mitää yksityisyyttä.. Ensi viedää avaimet ovesta etten saa sitä lukkoon, ja sit on näköjää jo lupa penkoo mun laatikot..
 Ja jos totta puhutaan, nii mä en ees tajuu miks se sillon alunperin otti ees sen avaimen, kun eihän se ottanu koko juttua tosissaan. Jos se olis oikeesti halunnu vaikuttaa, nii se olis tehny niinku mä pyysin, eli hankkinu mulle apua. Mutta ei.
Nyt  kun mä oikeesti tarvisin jotain millä viiltää.. Mä en kestä.

   Siinä vaiheessa, kun ahdistus kasvaa ja kasvaa, ja huomaat alkavas ajatteleen viiltämistä, oot helpottunu, koska tiedät et sun ei tarvittaessa tarvi ku avata laatikko, niin helpotus on jo saatavilla. No sit kun se ahdistus kasvaa sietämättömäksi, avaat sen laatikon, hapuilet sieltä niitä saksia käteen. Ja mitä hittoo, niitä ei ookkaan sielä. Et meinaa uskoa silmiäs, ja käyt koko laatikon läpi. Alat mennä jo paniikkiin, kun tajuat että ne ei ookkaan siellä, eli helpotusta ei ookkaan saatavilla. Yrität miettiä, olisitko siirtäny ne johonkin muuhun laatikkoon tai laukkuun, ja käyt kaikki läpi. Ei missään. Samassa ymmärrät, että laatikoitasi on pengottu. Menet kysymään asiasta, sinulle valehdellaan, ja kun syytät asiaa valheeksi, sinulle esitetään vain ivallinen kysymys: "Mitä sitten?"
 Hetken huutamisen jälkeen palaat huoneeseesi itkien. Asiat on taas kerran käännetty sinun syyksesi. Se oletkin sinä joka olet loukannut toista. Sinä olet taas ollut itsekäs.
 Eli mä palaan mun huoneeseen itkien, saman ahdistuksen ja paniikin kanssa, joka vain kasvaa ja kasvaa, koska tiedostan joka hetki selvemmin että mun täytyy tapella tän kanssa koko yö, saamatta mitään helpotusta hetkeksikään..







       



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti