perjantai 13. kesäkuuta 2014

Everything's so... fragile.

Mä en jaksa. En vaan oikeesti enää jaksa. Oon liian väsynyt. Miks kaikki aina romahtaa. Mä en halua ees jaksaa koska ei siinä oo mitään järkeä. Mä oon yrittänyt kyllä jaksaa. Onhan multa tuntunut tältä ennenkin. Sillon se johti siihen että yritin viedä oman henkeni. Tai saada apua.
  En vaan onnistunut kummassakaan.
 Mutta mä pääsin siitä jotenkin eteenpäin. Vaikka tää on ollu vaikeeta, eikä tulevaisuutta oo paljo mietitty,  on silti edetty päivä kerrallaan. Mä olin jo päässyt eroon mun itsemurha-ajatuksista. Aattelin, että joo, oon kyllä masentunut, mutta mennään päivä kerrallaan. Ei näkynyt tulevaisuutta, mutta en aatellu enää myöskään itsemurhaa.
 Asiat alko meneen paremmin. Asiat jotka stressas ja kuormitti mun mieltä, ei enää ollu osana mun arkea. Kaikki oli menneeseen nähden hyvin. Mutta silti mua ahdisti ja masensi koko ajan.  Masennuksesta oli tullut osa mun elämää.
 Olin tottunut jotenkin elään tän mun nykyisen arjen kanssa.
Kunnes, totta kai joku menee aina vielä vähän huonommin. Yhtäkkiä pintaan palaa taas se riittämättömyyden tunne. Se, kun kukaan ei arvosta, se että ei kelpaa vaikka yrittäisit mitä, ja vaikka olisit millainen.                  Aina joku on väärin ja pielessä.  Yhtäkkiä tunnet itsesi mikäli mahdollista, mitättömämmäksi kuin koskaan ennen.  Ja jostain salakavalasti hiipii esiin kaikki se väsymys, ja ajatukset siitä, kuinka surkea turha ja huono olet. Miksi edes yrittää kun epäonnistuu kuitenkin? Olet niin huono kaikessa mitä teet, joten mikset vain olisi tekemättä. Olet ruma ja läski, eikä kukaan pidä susta. Eikö vain olisi helppoa lopettaa tämä kaikki. Kaikki tämä ahdistus, tuska, pelko ja paha olo.  Ei tässä elämässä oo kuitenkaa mitään järkeä, joten miksi edes yrittää jatkaa kun kaikki kusee aina kuitenkin. Ja vaikka  haluaisitkin  yrittää olla vahva ja jaksaa, ei pysty. Oot vaan yksinkertaisesti liian väsynyt.  Taas ihan loppu.  Ja luultavasti kuljet tätä samaa ympyrää, apua saamatta niin kauan kunnes itse sen lopetat, joten miksi pitkittää?
  Nää ajatukset on liian koukuttavia. Niihin jää liian helposti kiinni. Mä en oikeesti haluisi aatella näin. Oon vaan niin poikki. Mä en oikeasti haluaisi palata taas siihen samaan. Kun mä luulin että pääsin niistä jo eroon.
Mutta ei siihen näköjään tarvita kun muutama pieni kolaus..
 Ja sitä mä en myöskään ymmärrä, että miksi mä olen näistä kolauksista niin järkyttynyt. Enkö mä koskaan opi? Ei ihmiset muutu. Ei koskaan. Tää kaikki paska kulkee mun mukana mihin mä ikinä meenkin.































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti